Ei mee putkeen

Voi villasukat. Neuloin iloisena sukkaa mummilassa ja seurustelin sujuvasti, välillä toisella silmällä kaaviota kurkkien (Ha! kyllä nyt näin helpon kaavion ulkoa muistaa.) Jossain kohtaa tajusin että olin tehnyt kaksi samanlaista palmikonkiertoa peräkkäin. En kehdannu alkaa raivoomaan, mummilassa oli muitakin vieraita, vaan tyynen rauhallisesti vedin silmukat puikoilta ja purin sen viitisen senttiä. Tarkasti nostelin silmukat takasin puikoille (joka myöskin luetaan yhdeksi inhokkihommistani) ja päättelin monennellako kerroksella kaaviota nyt mennään ja annoin taas palaa. Sain sukan valmiiksi.

Koska oma jalkani (41) on hyvin kaukana työnalla olevista koon 37 sukista, piti sukansaajaa vähän konsultoida jalkaterän mitasta. Olin jo päätellyt sukan mittaan 23 senttiä ja alottanut seuraavaa, kun viesti tuli; jalkaterä n. 23  cm. Voi kökkö! Piukaksi jää. (No, eipä ole iso jobi avata kärki ja neuloa paria kerrosta lisää, tuumasin) Toinen sukka oli jo hyvää vauhtia valmistumassa.

(Tässä välissä kerrottakoon, että olen kerroslaskurin orja. Tykkään, että kappaleista tulee saman kokoiset ilman, että tarttis vain mittanauhaan tai silmämäärään luottaa)


Olin merkinnyt muistiin kerroksen jolta kantapää alkoi ja jalkaterään päästyäni päätin tehdä pari kerrosta lisää ennen kärkikavennuksia jotta sukasta ei tulisi niin nafti. Ja valmista tuli. (Hurraa! eka pari valmis!) Laitoin sukat vierekkäin. Hetkinen.. Miksi ekana tehty on varrestaan pari senttiä lyhyempi? Aloin tarkastella palmikkoa. Just. Siinä kohtaa missä olin ekan kerran tehtynyt palmikon väärin, oli palmikko väärin, jolloin toiseen sukkaan olin tehnyt kuusi kerrosta enemmän ennen kantapäätä.

(Tässä kohtaa ilmoille pääsi niin painokelvotonta tekstiä, etten ala sitä täällä toistamaan. Sukat lenteli ja Maija murisi. Perkale.)


Tänä aamuna hyvin nukutun yön jälkeen kaikki näytti taas valoisammalta. On ollut hienoa huomata, miten iän myötä on luonto vähän edes tasaantunut. Purin ykkössukan virheelle saakka ja jatkoin matkaa.

Kyllä se siitä.